Aina ei kannata tuunata

Tai ei sitä valkoista maalia aina kannata roiskia joka paikkaan. Hilseilevä maalipinta voi olla tosi kaunis (ainakin mun mielestä):

Kaappi siskon mökin kuistilla, löytö enovainaan halkovajasta...

Äitini kanssa väittelen loputtomiin näiden hilsehtivien romujen kohtalosta, maalataanko vai ei. Puolustan romujen oikeuksia kiihkeästi.



Siskon mökin puuceen ovi papan romuvarastoista.
Pitsiverho mummon kirppislöytö.


Äitini on lähtöisin pienestä harmaasta mökistä metsän keskeltä. Tulipalo oli tuhonnut ennen hänen syntymäänsä perheen talon ja irtaimiston ja jatkossa oli tyytyminen - hilsehtiviin romuihin... Niinpä äiti ei voi sietää harmaata ladonseinää eikä hilseilevää maalipintaa, vaikka muuten onkin oppinut tykkäämään vanhoista tavaroista ja kalusteista.

Oman mökin pariovista toinen kuistin puolelta.
Sydän miehen siskolta saatu mökkituliainen,
pioni edelliskesäinen...

Isääni puolestaan jaksaa huvittaa sisustuslehdissä esiteltävät tyyriit ruosteiset antiikit. Eräänkin kerran puuvajasta löytyi aivan samanlainen kastelukannunromu, kuin pääkaupunkiseudun hienosta antiikkiliikkeestä lehtikuvauksiin poimittu rapistunut kaunotar.

Musta tää on nätimpi kuin oranssi muovikannu,
vaikka kyllä vähän painavampi.

Usein estetiikka ja funktionaalisuus on ikävästi törmäyskurssilla, mutta mökillä valinnat kallistuu sinne estetiikan puolelle.

Sään harmaannuttamat puupyykkipojat on kauniita, mutta
valkoisiin pyykkeihin niistä jää ikävät jäljet.